Olen aina ollut pullukka ja pyöreä tyttö. Vanhemmat ovat ihannoineet urheilullisia ihmisiä. Minulle on pienenä sanottu, että pitäis ulos mennä juoksemaan muiden lasten kanssa, ei tarviis niin paljoa syödä namia ja minua verrattiin paljon serkkuihini, jotka urheilivat (ja ovat nyt menestyneet urheilijanurallaan) jne.

Mutta kuitenkin olen ollut suht sujut itseni kanssa  ja olen korkeintaan vakavasti harkinnut tekeväni kiloille jotain. Viimeisen puolentoista vuoden aikana kuitenkin kiloja ropsahti yks kaks lähes 15 kappaletta lisää. Osasyynä tässä on eräs lääke, jota joudun syömään perussairauden takia. Mutta turha sillä on puolustella jokaista tullutta kiloa.

Alitajunnassa olen jopa sotinut laihduttamista vastaan - tähän asti. En vain ole suostunut myöntämään, että kiloja pitäs pois saada. Vaikka hyväähän vanhempanikin on tarkoittanut enemmän ja vähemmän hienovaraisista vihjailuistaan kiloja kohti, sillä suvussa on mm. korkeaa verenpainetta, sepelvaltimotautia, jne. Ja lisäksi tuo oma verenpaine jo on kohollaan.

Hiljalleen olen pehmitellyt mielessä ajatusta, et "jottai ois tehtävä".. Ja potkua persuuksiin toi vaa'an lukemat. Sata ja yksi kiloa. Siis 101 kg!